Olen käynyt uimahallissa viimeksi lapsena – jos nyt joitakin kylpyläkäyntejä ei oteta lukuun. Viime vuosina moni sairaus on kuormittanut kehoani, ja kun kivenheiton päässä uudesta kodistamme sattuu olemaan uimahalli, päätin alkaa pikkuhiljaa kuntouttaa itseäni.

Ensi käynti olikin ihana. Vesi tuntui lempeältä ja pehmeältä, aamupäiväsauna helli lihaksiani. Altaassa ei ollut lisäkseni kuin jokunen vesijuoksija. Seuraavan kerran menin halliin huonosti nukutun yön jälkeen ja huomasin päätyneeni muutaman osaavan uimarin joukkoon. Itse räpiköin tyylittömästi ja hitaasti, vaikkakin sinnikkäästi eteenpäin.

Ensimmäinen reaktioni oli tarve paeta paikalta. Olinhan nolo ja tiellä. Tiesin pysyväni pinnalla enkä pelännyt vettä, mutta kuntouimareiden seassa tunsin itseni veteen paiskatuksi eläimeksi, joka pyrkii miten kuten kohti rantaa. Olin jo vähällä karata altaasta, kun päätin käydä läpi tosiasiat: Olin maksanut sisäänpääsyni ja minulla oli kaikin puolin lupa olla paikalla. Uiminen teki minulle hyvää riippumatta siitä, miltä se näytti. Jos nyt lähtisin, antaisin häpeän ohjata päätöstäni ja mahdollisesti katkaista hyvin alkaneen kuntokuurini.

Jatkoin uimista, vaikka olin painua pohjaan nolouden taakasta. Kysyin itseltäni: Miksi en saisi harjoitella? Miksi en saisi olla ihan vain harrastelija? Missä kaikessa muussa pyrin täydellisyyteen ja menetän siksi mahdollisuuteni tehdä monia mukavia asioita?

Pysähdyin hetkeksi radan päähän ja kanssani uinut nainen pysähtyi myös. Kerroin, että olen uinut kunnolla viimeksi lapsena ja että yritän kuntouttaa itseäni monien sairauksien jälkeen. Pahoittelin, että olen tiellä ja että “tämmöistä räpiköimistähän tämä on”. Nainen hymyili ja totesi ystävällisesti, että hyvinhän se menee. Kertoi vielä mitä kaikkea hallissa voisi tehdä, jos haluaa joskus vaihtelua harjoituksiinsa. Lyhyt keskustelu, mutta iso merkitys.

Sinä päivänä minusta ei tullut mestariuimaria, mutta opin kaksi äärimmäisen tärkeää asiaa: Toinen on se, että omaa häpeäänsä vastaan voi toimia. Toinen on se, että toisen häpeää vastaan voi toimia. Koskaan ei voi tietää, miten iso merkitys pienillä rohkaisun sanoilla on toiselle ihmiselle. Erityisesti silloin, kun itse olen jossain asiassa vahva ja toinen heikko, tarvitaan ylemmyydentunnon ja turhautumisen sijaan ystävällistä, kannustavaa puhetta. Kukaan ei voi olla kaikessa loistava ekä tarvitsekaan, sillä meillä kaikilla on omat lahjamme ja vahvuutemme. Mutta kaikille pitäisi löytyä tilaa kokeilla ja uskaltaa. Ja meistä jokaisesta pitäisi löytyä se rakkauden katse, joka kannustaa ylittämään turhia kynnyksiä.

 

Hanna-Kaisa Hartala

Hanna-Kaisa Hartala: Muuttoprosessissa rimpuileva teologi, vaimo ja kissaemo, joka viihtyy kirjastoissa, kahviloissa ja kukkamaalla.