Elina Koivisto

On naisia, jotka tuntevat itsensä lihaviksi, vaikka ovat muiden mielestä ihan tavallisia. On myös naisia, jotka kokevat itsensä aivan tavallisiksi, vaikka ovat joidenkin mielestä lihavia. Nuorena kuuluin ensimmäiseen ryhmään, kun taas nykyään taidan kuulua jälkimmäiseen ryhmään.

Olen nimittäin naureskellut ja ihmetellyt kommenttia, jonka olin saanut blogiini. Kuvani alle oli kommentoitu: ”Vaikka maha on suuri ja mekko liian pieni, ja vaikka läski näkyy kainalosta, saa olla iloinen Jumalassa. Ylipaino on ollut mullekin suuri ongelma.”

En viitsi laittaa kyseistä kuvaa tähän mukaan, koska en halua, että kukaan tutkii siitä kainaloläskejäni tai suurta mahaani. Olen siinä vähän tukevammassa kunnossa kuin nyt olen, mutta en ollenkaan näe itseäni lukijan tavoin. Näen itseni kauniina, iloisena ja muodokkaana rakkaassa kukkamekossa. Ehkä olen siinä ylipainoinen, mutta se ei ollut minulle mikään ongelma eikä varsinkaan suuri ongelma. Muistan, että juuri ennen kuvan ottamista yksi nainen huusi toiselta puolelta katua, miten upealta näytän mekossani.

Keväällä haaveilin tuohon aikaan kuntoremontista, koska olin laiminlyönyt liikuntaa liian suuren työtaakan vuoksi. Sen innoittamana tilasin Sport-lehden. (Tai en muista, oliko tilauksen todellinen innoittaja kuitenkin joku kylkiäisenä saatava lahja.) Joka tapauksessa olen syksyllä lukenut kuukausittain Sport-lehteä. En koe, että olisin kovinkaan paljon kostunut lehden annista. Senkin ajan olisin voinut käyttää kunnon kohottamiseen ja käydä vaikkapa iltakävelyllä.

Lehden lukeminen on kuitenkin ollut silmiä avaava kokemus taas kerran. Järkytyin nähdessäni lukijatutkimuksen tulokset, joiden mukaan 40% naisista on jättänyt kohtaamatta jonkun ihmisen ulkonäkönsä vuoksi. Koko perheemme sai kuulla vouhotustani siitä, miten jokainen on arvokas ja kaunis sellaisena kuin on. Taisinpa mainita tutkimuksesta fiksulle pikkuveljellenikin, joka totesi Sportin lukijakunnan olevan ehkä keskimääräistä pinnallisempi. ”Mutta silti en voi ymmärtää, miten joku ei mene tapaamaan ihmistä oman ulkonäkönsä vuoksi”, intin tuohtuneena.

Samoihin aikoihin Vain elämää -ohjelmassa varsinainen kaunotar, Jenni Vartiainen, kertoi ulkonäköpaineista ja paineesta pysyä laihana ja treenattuna. Minä huokailin tyytyväisenä sitä, miten mukavaa on, että olen vapautunut iän myötä paineista olla hoikka. En myöskään jaksa enää välittää toisten sanomisista kovinkaan paljon. Hyväksyn itseni ja se riittää. Terveydellisistä syistä haluan pitää painoni kurissa, mutta se ei liikauta arvoani naisena tai ihmisenä yhtään mihinkään. Olen kaunis ja ihana silloinkin, kun stressi tai herkuttelu on karannut käsistä.

Lapsille olen opettanut tiukasti sitä, miten ketään ei saa haukkua esim. ulkonäön vuoksi. Puutun aina, jos joku sanoo jotain ilkeää sisarukselleen. Keväällä Kuopus sanoi minulle kerran: ”Äiti on niin ihanan lämmin, kun äiti on vähän läski.” Jos vanhimmat lapset olisivat sanoneet sellaista nuorelle äidilleen, olisin ollut ihan romuna. Nyt minua vain nauratti ja pyysin häntä toistamaan sitä useamman kerran. Onneksi hän sitten unohti sen, ettei vain vahingossakaan sano ikinä kellekään muulle. Minulle kokemus oli kuitenkin hoitava. Ajattelin, miten hieno a on, että kelpaan sekä itselleni että lapselleni 10 tai 20 kg laihempana tai lihavampana. Arvoni äitinä, naisena, vaimona ja ihmisenä perustuu johonkin ihan muuhun kuin vaa’an lukemaan tai strategisiin mittoihin.

Minä olen upea, sillä sinä minut loit.
Minä olen arvokas, sillä sinä minua rakastat.
Kaunis olen silmissäsi, jalokivi kädessäsi.

Siksi voin siis viis veisata,
Jos joku ei minua arvosta.
Sydämessäni kuiskaat totuuden:
Olen enemmän kuin kullan arvoinen.

Olen silmäteräsi, olen salainen aarteeni.
Sinä iloitset minusta ja minä kiitän sinua
enkä eläissäni unohda, kuka olen.

(Margareta Melin)

Elina Koivisto