Tutustuin uuteen ihmiseen. Tuli puheeksi, että minulla on kolme vanhempaa sisarusta.
”Mitä he tekevät?”
”Kaksi on lääkäreitä ja yksi on opettaja.”
”Mitä sä teet?”
”No, mä en oo mitään”, vastasin toteavasti, vailla itsesäälin häivääkään.

Vasta myöhemmin aloin pohtia vastaustani ja sitä, miten luonnollisesti sen tokaisin. Sitäkö todella olen, ”en mitään”? Niinkö haluan lasteni minusta ajattelevan? Niinkö haluan lasteni joskus ajattelevan itsestään? Aloin muistella koulumenneisyyttäni. Ylioppilaslakkia en koskaan saavuttanut. Kävin lukiota muutaman vuoden, mutta eräänä päivänä luovutin.

Ala-asteen suoritin keskiverto-oppilaana ja sellaisena jatkoin yläasteelle. En tarkkaan muista milloin, mutta jossain vaiheessa ihmisille (ja minulle) alkoi selvitä, että olen tyhmä ja laiska. Räpistelin yläasteen läpi huonoin arvosanoin ja käytin vuoden korottaen niitä kymppiluokalla. Vastoin omia odotuksiani, mutta yrittäen yltää muiden odotuksiin, jatkoin lukioon. Aloitin tietoisena omasta vajavaisuudestani. Näin itseni kuten oletin muiden näkevän: typeränä blondina.

Jotkut ajattelivat, että saattaisin pärjätä äidinkielessä, koska pidän lukemisesta ja tarinoiden kirjoittamisesta. Rakastuin Kafkaan, mutta en pystynyt kirjoittamaan kolmen sivun analyysia Oikeusjutusta. Paloin halusta kirjoittaa murhajuttuja ja fiktiivisiä tarinoita oudoista ihmisistä, mutta en pystynyt tuottamaan esseetä määrätystä aiheesta.

Historia oli mielenkiintoista, mutta kun toiset painoivat mieleensä vuosilukuja, kuka hyökkäsi mihinkin ja miksi, minä jäin mietiskelemään miltä eri aikakausien ihmisistä on tuntunut. Sodassa, rauhan aikana, keskitysleireillä. Renessanssiajan ihmisten moraalia, muinaisten egyptiläisten maailmankatsomusta, omia isoisiäni, jotka olivat sodassa.

Matematiikka oli tylsää, mutta yritin. Kunnes opettaja valaisi, ettei minua kannata opettaa kun en kuitenkaan oppisi. Sen jälkeen en oppinutkaan. Fysiikka ja kemia menivät saman veden mukana. Pidän eläimistä ja luonnosta, mutta valitettavasti biologia ei ole Avaran luonnon töllöttämistä ja metsissä samoilua keppejä ja käpyjä tutkien. Mitä muihin aineisiin tulee, olin niin tietoinen älyllisestä rajallisuudestani, että jaksoin tuskin keskittyä, jolloin näytin menetetyltä tapaukselta ja opettajista oli parasta keskittyä oppimishaluisiin yksilöihin.

Edelleen, yli kolmekymppisenäkin, usein huomaan pitäväni itseäni tyhmänä. Soimaan itseäni jos en saa pidettyä suutani kiinni ihmisten läsnäollessa. Yritän olla itselleni armollisempi ja olen oppinut arvostamaan hyviä puoliani. Olen ystävällinen ja avulias. Nautin ihmisten auttamisesta ja saan siitä hyvän mielen. Ehkä pitäisi astua omien pinttyneiden mielikuviensa yli ja tutkia mahdollisuuksia käyttää vahvuuksiaan välittämättä siitä, onko se valkolakki kaapin ylähyllyllä vai ei.

Sen ainakin tiedän, että haluan poikieni kasvavan itseään arvostaviksi ja onnellisiksi huolimatta siitä, onko plakkarissa tiettyä koulutusta tai muita meriittejä.

Olisi musertavaa joskus kuulla oman lapsensa sanovan ”en ole mitään”.

S.L.