Ei ole helppoa kutsumusta.

Vaatii paljon rohkeutta kuunnella kutsumuksen ääntä, lähteä toteuttamaan sitä, vaikka tie on epävarma. Useat lähtevät, monet eivät.

Kutsumus ei välitä vaikka pelkäisit tai epäröisit. Kutsumus ei välitä vaikka kääntäisit sille selän. Se tulee koputtelemaan olkapäällesi ja kysyy: “Muistatko minut? Mennäänkö jo töihin?” Et pääse sitä pakoon vaikka haluaisitkin.

Kutsumus on pakko. Se on sen tarkoitus. Kutsumus vaatii paljon, mutta antaa vielä enemmän. Milloin muulloin voit kokea niin täydellistä tyytyväisyyttä, kuin toteuttaessasi kutsumustasi? Miten muuten voit kokea olevasi yhtä sisimpäsi kanssa? Miten muuten saat vastauksen entä jos -kysymyksiin? Miten muuten kokee tekevänsä jotain oikein, jotain tärkeää? Jos koko sisimpäsi huutaa sinua tekemään jotain, kuinka sille voi kääntää selän?

Minulla on viha-rakkaussuhde kutsumukseeni. Olen väsynyt ja lannistunut, innostunut ja inspiroitunut uudelleen, luovuttanut ja jälleen rakastunut. Olen vihannut ja pettynyt. Olen kokenut olevani juuri oikealla paikalla ja kokenut valtavaa iloa.

Ehkä tämä kaikki onkin oikein. Ei kutsumuksen pidäkään olla helppoa ja vaivatonta. Kun jossain on mukana koko sydämellään, sielullaan ja jokaisella solullaan, se myös sattuu. Ja antaa niin, niin paljon!

Rohkeasti siis eteenpäin! “Jeesus sanoi kaikille: “Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua.”” (Luuk. 9:23)

Tuo risti on kuitenkin juuri sopiva Sinulle. Armon, rakkauden risti. Ei liian painava eikä kevyt. Mittatilaustyötä.

<3: Rosa Nyman