Olen löytänyt lajini: vesijuoksu. Altaassa keho ja mieli ovat kevyet, saan olla kannateltu. “Hölkän” päätteeksi otan lempeät löylyt. Pukuhuoneessa rasvaan kehoni ja kiitän sitä. Reiteni ovat olleet uskolliset: Ne ovat ottaneet osumaa huimasta neulamäärästä kuluneiden vuosien aikana. Vatsan pistosmustelmat ja ihan tavalliset makkarat silittelen hellästi. Kävelen kotiin juomaan kupillisen kuumaa kaakaota ja hymyilen itselleni eteisen peilin kautta: Ihana nainen! Selvittelen verensokerini tilan.

Diabetes on kulkenut matkassani Kalevalan päivästä 1981. Se on saanut seurakseen astman, kilpirauhasen vajaatoiminnan, sepelvaltimotaudin ja nivelrikon. Sydänlääkkeet ovat ärsyttäneet suolistoni kiukkuiseksi. Minua sen sijaan ovat ärsyttäneet ihmiset, jotka ovat vakuutelleet, miten voin sairauksieni kanssa elää ihan normaalia elämää. Totta ihmeessä voin, sitä minun normaaliani. Se ei ole samanlainen kuin perusterveen ihmisen normaali, mutta se on ihan yhtä hyvä.

Kipeintä on ollut kuulla tai lukea sellaisia mielipiteitä, että ihminen itse aiheuttaa sairautensa negatiivisella ajattelullaan. Tai että hänen uskonsa Jumalan tarkoittamaan terveyteen on niin heikko, että hän suostuu vastaanottamaan sairaudet. Mietin sitä valoisaa ja uteliasta pikkutyttöä, joka 5-vuotiaana sairastui diabetekseen ja vilpittömästi uskoi saavansa terveytensä takaisin. Ei lääkäreiltä, vaan Jumalalta. Mietin sitä onnellista 37-vuotiasta teologian opiskelijaa, joka ajatteli elävänsä parasta aikaansa juuri ennen kuin sepelvaltimosta löytyi 90%:n tukos. Kumpikin minä oli täynnä syvää kiitollisuutta elämästä, pulppusi jatkuvaa rukousta ja iloa Jumalan avaamista arjen ihmeistä. Sairaudet tulivat kutsumatta ja jäivät pyytämättä.

Raskaitakin vaiheita on toki ollut, niin kuin nyt yleensä elämässä on. Pettymyksiä, punaisia silmiä ja toivottomuutta. Nasaretin miehen kanssa on tullut istuttua hetki jos toinenkin haavat vastakkain, kuiskattua Getsemanen rukousta: “Ota tämä pois. Tapahtukoon tahtosi.” Jos näiden kipujen myötä olen jonkun sairauden saanut, niin onko kyse minun vai minua satuttaneen ihmisen negatiivisuuden seurauksista? (“Kuka on tehnyt sen synnin, jonka vuoksi…? Joh 9:2)

Vääränlainen positiivisuus on julmaa. On kohtuuton ajatus, että raskas elämäntilanne pitäisi pystyä heti käsittelemään ja tehokkaasti muuttamaan voimavaraksi, ettei se ehdi muuttua sairaudeksi. Terveyden hinta olisi kova: Siinä menisivät rehellinen, rosoinen ihmisyys ja myötäelämisen taito. Sitä paitsi ihmisillä on erilaiset lähtökohdat, ei jokaisella ole mahdollisuuksia hakea apua tai voimia ponnistella pinnalle itse.

Vaikeuksien siivoaminen pikaisesti syrjään positiivisuuden tai suuren uskon nimissä jättää helposti jälkeensä myös henkisiä ja hengellisiä raakileita. Kuka suostuu kävelemään kipujensa läpi ja kasvamaan niissä, jos ulkoisesti paremmat (ja ennen muuta nopeammat) tulokset saa valehtelemalla tai ohittamalla asiat ja ihmiset? Eikö terveempää olisi kuulostella Luojansa sydämenlyöntejä ja löytää niistä se itselle sopiva aikataulu, oma sisäinen tempo, jota ei ole tarpeen väkivalloin muuttaa.

Viime kuukausina minua on muuton myötä möyhennetty, taas kerran. Asioita on karissut ja löytynyt. Olen huomannut, miten älyttömän paljon energiaa on vienyt yritys elää milloin kenenkin mieliksi ikään kuin sairauksiani ei olisi olemassakaan. Miksi ihmeessä minun pitäisi yrittää olla mahdollisimman vaivaton terveydenhoitohenkilökunnalle tai toistella positiivisuuden mantraa, ettei jonkun toisen tarvitse nähdä varjoaan? Entä onko mitään järkeä lakata sanoittamasta sairauksiani siksi, että jonkun ihmisen jumalakuva ei kestä niiden olemassaoloa?

Sairaudet itsessään eivät ole vieneet elämääni, iloani tai uskoani – saati Jumalan rakkautta. Eniten elämäniloani ja uskoani ovat koetelleet teologiset virtaukset ja ihmiset, joille sairauteni ovat ongelma. Vaarallisinta on ollut vaatimus kieltää todellisuus, jossa elän. Juuri tämä fyysinen maailma kun on se, johon “Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas” annettiin. Ja juuri tämä on se maailma, jossa hän puhuu ja kutsuu seuraamaan.

Ihmeellisintä Jumalan todellisuudessa ei kenties olekaan sen kirkkaus ja voima, vaan rakastava syleily, johon se tämän raihnaisen maailman ja rikkinäisen ihmisyyden sulkee. Sen tähden minullakin on varaa tunnustaa sairauteni, mutta ei mitään tarvetta antaa niiden määrittää identiteettiäni. Saan olla vaivoineni ihana, rakastettu ja tarpeellinen, helliä kehoani vaatimatta siltä ensin terveyttä. Saan kantaa valoa, joka on omaa pimeyttäni suurempi ja antaa sen valua yli siellä, minne Nasaretilaisen askeleet vievät.

Terveys on valtava lahja, mutta se ei ole koko elämä. Jospa sairauksien kohdalla ei pidäkään miettiä syntejä ja niiden seurauksia tai uskon määrää ja laatua, vaan suostua Jeesuksen sanoihin: “Niin on tapahtunut, jotta Jumalan teot tulisivat hänessä julki.” (Joh. 9: 3) Yhdessä ihmisessä Jumalan kirkkaus näkyy paranemisihmeenä, toisessa jollakin muulla tavalla. Painopiste ei ole sairaudessa tai terveydessä, vaan Jumalan loputtomissa mahdollisuuksissa kääntää joka asia siunaukseksi. Sekin, mikä on alkujaan saattanut tuntua kiroukselta.

Allas on kuin Jumalan syli: Lepään kannateltuna ja kepeänä vedessä. Olen rakastettu, olen rakastettu!

Hanna-Kaisa Hartala

 

 

 

 

 

 

 

 

Hanna-Kaisa Hartala: Muuttoprosessissa rimpuileva teologi, vaimo ja kissaemo, joka viihtyy kirjastoissa, kahviloissa ja kukkamaalla.