Pitelen käsissäni kirjaa, jonka karheat paperiset sivut väistyvät yksi toisensa tieltä. Etsin vimmaisesti sanoja, jotka saisivat sydämeni huokaamaan ja sisäisen paineen purkautumaan. Etsin lepoa. En unta tai joutilaisuutta, vaan sydämen ja mielen lepoa. Luottamusta siihen, että voin elää näitä tavallisia, lapsien ruuhkauttamia päiviä murehtimatta. Että voisin antaa itseni olla rauhassa, tehdä välttämättömät työt, ja luottaa siihen, että Jumala siunaa tämän kädenlämpöisen arkeni.
Sivut kääntyvät. En löydä etsimääni. Laitan kirjan hyllyyn, ja otan toisen tilalle. Selaan. Pysähdyn. Sivuille tipahtelevat pisarat kertovat, että olen löytänyt etsimäni.
Silmäni juoksevat riviltä toiselle, kun luen kertomusta pienestä adoptiolapsesta, joka adoptoitiin kurjista, lapselle sopimattomista olosuhteista vakavaraiseen kotiin. Ensimmäisenä iltana poika vietiin hänelle valmistettuun huoneeseen. Huone oli kaunis, siisti, siisti ja häntä varten. Pojan huomio kiinnittyi huoneessa olevaan sänkyyn ja erityisesti sen puhtaisiin, valkoisiin lakanoihin.
Poika epäröi, voisiko sellainen sänky olla häntä varten. Poika kuitenkin kiipesi siihen. Sänky oli upottavan pehmeä ja tuntui taivaalta – liian hyvältä ollakseen totta. ”Ei tämä voi olla minua varten”, poika ajatteli. ”Kyllä tämä on tarkoitettu jollekin toiselle”. Kun nukkumaanmenon aika koitti, poika maton sängyn alle patjaksi, taitteli vaatteistaan tyynyn päänsä alle ja nukahti sinne. Luulen, että hänen adoptiovanhempien sydän särkyi, kun he aamulla löysivät pojan sängyn alta nukkumasta.
Kertomus adoptiopojasta koskettaa minua äitinä. Ajatus siitä, että on lapsia, jotka eivät usko olevan kenenkään rakkauden ja huolenpidon arvoisia, on murskaava. Kertomus liikuttaa minua myös toisella tasolla. Ymmärrän monessa suhteessa olevani niin kuin kertomuksen poika. Epäilen, voiko Jumala todella kannatella tätä yksinkertaista elämääni? Voiko hän todella varjella lapseni kaikelta pahalta, ja pitää perheestämme huolen, vaikka en koko ajan menisi jaksamisen äärirajoilla? Minä epäilen ja epäillessäni petaan itselleni nukkumapaikan sängyn alle.
Suljen kirjan ja laitan sen takaisin kirjahyllyyn. Kuivaan kyyneleet ja laitan hiukset sotkuiselle nutturalle.
Jään miettimään, mitkä asiat elämässäni olisivat toisin, jos uskoisin olevani täydellisesti rakkauden arvoinen? Millaista arkea eläisin, jos minulla olisi rikkumaton luottamus Jumalan täydelliseen armoon ja huolenpitoon. Missä asuisin, mitä tekisin työkseni ja miten voisin niin fyysisesti, henkisesti kuin hengellisestikin?
Päätän, että seuraavaan kerran, kun elämä petaa eteeni upottavan sängyn ja valkoiset lakanat, heittäydyn siihen koko painolla. Heittäydy sinäkin.
Alkuperäinen kertomus adoptiolapsesta löytyy Urho Muroman Jumalan hoidossa – kirjasta

 

Hanna kivisaloHanna Kivisalo
Kirjoittaja on perheenäiti, teologi ja suurten tunteiden ystävä, joka tunnetaan Sekunnit ja tunnit-blogin kirjoittajana.