Sullahan oli laskettu aika maaliskuussa?” ”On se niin onnellista, kun teille tulee pienten jalkojen töminää!” ”Tässä jo nyt tulevalle vauvalle tossut, on niin ihanaa saada lisää vauvoja maailmaan!” Kaikki nämä kommentit olen kuullut ensimmäisen avioliittovuoteni aikana. Kaikki nämä kommentit ovat myös tulleet ihmisiltä, jotka eivät tunne minua tai puolisoani juurikaan. Me emme odota vauvaa, emmekä ole odottaneetkaan. Nämä ihmiset ovat vain olettaneet asian olevan näin.

Lapset ovat ihania ja oman lapsen saaminen varmasti kauneinta elämässä. Mutta meitä lapsettomia aikuisia on nykyään yhä enemmän – osa omasta tahdostaan ja osa tahtomattaan. Olen itse valtavan etuoikeutettu: viime keväänä avioitunut onnellinen vaimo ja vieläpä hedelmällisessä iässä. Samalla olen vastuullisissa työtehtävissä juuri aloittanut päälle kolmikymppinen diabeetikko.

”Anteeksi, katsoin vain mekkosi olevan äitiysmallinen!” minulle vastattiin kun jälleen kerran eräs puolituttu onnitteli minua kesken työkokouksen perheenlisäyksestä. Olin jo oppinut edellisistä kerroista vastaamaan onnitteluihin ystävällisesti, mutta jämäkästi, ettemme odota lasta. Olisin kuitenkin halunnut jatkaa vielä puolusteluun, että mekkoni ja kroppani muoto johtuu lähinnä kesäkiloista ja siitä, että olen muutenkin pyöreä. Ihmettelen, miten naisen keho edelleen #metoo –kampanjoiden ja monien itsensäkunnioittamismanifestien jälkeen on edelleen niin vapaata riistaa. Nuori äiti on liian nuori, kolmikymppisen lapsettoman mahaa tuijotellaan vihjaillen ja päälle nelikymppisen raskautta kauhistellaan. Teit niin tai näin, aina olet väärän ikäinen tai muotoinen.

Näistä kaikista onnitteluista ja uteluista tulee valtavan surulliseksi. En haluaisi lähteä avaamaan vaikka diabetekseni hoitotasapainoa kovin tuntemattomille ihmisille. En myöskään haluaisi saattaa ystävällisiä utelijoita noloon tilanteeseen. Kuitenkin kyse on minun vartalostani ja minun yksityisistä asioistani. Voin puhua perhehaaveistamme melko tuntemattomillekin, jos joku kysyisi niistä. Sen sijaan ihmiset haluavat onnitella, huomautella ja arvostella minua ja ulkomuotoani suorilla toteamuksila. Siitä on vain paljon vaikeampi päästä eteenpäin nolaamatta itseään ja keskustelukumppaniaan.

Siksi esitän toiveen: jos mietit jonkun lähimmäisesi perhehaaveita, malta mielesi ja ole tahdikas. Puolitutun ihmisen ulkomuodon kommentointi harvoin kuuluu suomalaisen käytösnormistoon. Jos ihmisellä itsellään on onnellisia uutisia, hän varmaankin kertoo niistä oma-aloitteisesti. Jos sinun on aivan pakko tietää, kysy vaikka unelmista tai tulevaisuuden suunnitelmista. Silloin ihminen voi halutessaan kertoa enemmän. Ja jos hän ei halua henkilökohtaisista asioistaan kertoa, kunnioita hänen päätöstään.

Katri Korolainen

katri korolainen

Kirjoittaja on 33-vuotias kirkon luottamushenkilö ja Nuori kirkko ry:n viestintäpäällikkö